Asian laitaa!

Tiedättekö sen tunteen, kun joku kertoo jonkin asian, ja jää olo, että jotain jäi kertomatta. En väitä, että se jäänyt asia olisi aina kovin tärkeä tai tarpeellinen tietää. Mutta se olo! Se kalvaa sisällä ja siitä ei pääse eroon. Aluksi ainakin minä toivon, että saan asian todellisen tolan ihan sieltä tonkimatta. Mutta menee noin vuorokausi kun omassa päässä paine nousee liian suureksi. Tässä vaiheessa on pakko kysyä suoraan, että onko asian laita näin.

Kun kysymyksen saa ulos ja vielä sen vastauksen (joka aina tuppaa olemaan juuri niin kuin ajattelikin) niin sitä seuraa tavallaan helpotus. Mutta seuraavaksi mieleen nousee toinen pommi! Miksi ei kertonut? Mikä siinä on/ oli sellaista, mitä ei voinut sanoa? Mitä vielä jäi sanomatta? Ja miksi ei pyytänyt anteeksi kun ei "muistanut" mainita? Kaikki opettaa, mikä tässä oli minulle se opetus? Olen liian kiltti? Minulle ei voi sanoa? En ole luottamuksen arvoinen? Minua voi kohdella miten sattuu? Siirretään vastuu minulle? Halutaan loukata? Miksi? Opetanko toiselle, että minulta voi pimittää asioita? Jos niitä ei avoimesti kerrota, niin ovatko ne minulle haitallisia?

Lista on loputon. Voiko asioita miettiä liikaa? Menevätkö asiat puhki? Kaikkihan tapahtuu tarkoituksella ja tarkoituksesta. Kaikki asiat opettaa. Mietin usein, onko minun elämän opetus se, että aina kompastun samaan? Aina minulle valahdellaan ja en osaa itse tehdä sille (ainakaan vielä) mitään? Koska opin? On karvoja nostattavaa tuntea se kylmä pettymys. Se tunne kun tietää sielussaan asian laidan. Kun toinen ei kerrokkaan sitä. Ja se rytmihäiriö jonka se saa aikaan. Se pakahduttava tunne. Ja se vaikuttaa koko kroppaan. Väsyttää, pelottaa, on levoton, ei luota taas mihinkään.....

Jäätävintä siinä on se, että ihminen on peili. Mietin aina miksi tunnen, että minulle ei olla rehellisiä. Missä itse en ole rehellinen? Ehkä en näe sitä itse, mutta ainakin läheiseni kertovat minun olevat lärppä. Jokainen varmasti on kuullut taustoistani ja esim. burn outistani... Kaikki pettymykset 39 vuotta tästä taaksepäin, ovatko ne minun itseni aiheuttamia? Olenko minä se, joka laukaisee esimerkiksi pettämisen kierteen toisessa? Ajanko ihmiset nurkkaan? Olen kuullut olevani pelottava. Olen kuullut olevani vahva. Minun heikkouttani ei nähdä. On suuri luulo, että kestän mitä vain. Kasvoni ovat kiveä. Olen saanut tehdä töitä tiputtaakseni muurin, vuosien saatossa betoni on tiukassa. Kannattaako sitä rikkoa? Onko uusi pelko tulossa?

Olen päättänyt rikkoa kiven, sen rippeet, jotka vielä ehkä suojaavat joiltakin. Kaikki ympärillämme on oman luulon ja uskomusten tekemää illuusiota. Voin vaikuttaa tähän hetkeen olemalla taas se koianpentu metsässä. Nuuskimalla, tutkimalla, maistamalla ja nauttimalla tästä hetkestä. En tiedä mitä tulee, en muista vanhoja. Hymyilen ja ymmärrän, että olen yksin. Täällä ei ole muuta kun minä ja vain minä voin auttaa itseäni. Kukaan ei ole eikä tule avukseni. Minä katson peiliin ja halaan itseäni. Minä autan itseni ylös ja kannustan jatkamaan.

Olen onnellinen ja kiitollinen kaikesta. Opin joka hetki lisää. Kädet avoimena, syli avoimena, sydän avoimena. Aistit auki teen vaan sen mikä on tärkeää. Tärkeää on olla onnellinen ja huolehtia omasta hyvästä olosta. Tehdä itselle tärkeitä asioita. Hyväksyä asiat, joihin ei voi vaikuttaa. Kuunnella luonnon ääniä ja haistaa sen tuoksuja. Antaa kaikkien olla ja elää ja tekee myös niin itse.

Muistaa, että ajatukset ovat vain ajatuksia. Mieli tekee kepposia. En anna sen pahoittaa oloani, en halua tuntea kun hyvää. Kuuntelen opettajiani, vastaan tulevia uusia ihmisiä. Olen itse enemmän hiljaa, kuuntelen muita. Olen oma itseni ja se riittää. Minun ei tarvitse päteä työllä, omaisuudella tai materialla. Ne kaikki ovat vain juuri sitä, mitä et ikinä voi viedä täältä mukanasi. Se minkä saat itsellesi on onnellisuus ja hyvä olo. Se että hyväksyy ja nauttii. Nautin hiljaisuudesta, haluan rauhaa. Leppoisaa kesää kaikki ihanat, jotka jaksoivat lukea <3 Olette tärkeitä :) Ilman teitä en jaksaisi kirjoittaa <3 Kiitos, kiitos, kiitos <3 <3 <3